Joulukuussa kun lähtöpäivä lähestyi oli meillä kaikilla tosi ristiriitaiset tunnelmat. Pari viimeistä viikkoa koitettiin vielä tehdä viimeiset jutut, ottaa kaikki irti ja painaa kaikki muistot mieleen. Nähtiin kavereita, käytiin rannalla, nautittiin auringosta (sekä sateista) ja muisteltiin kulunutta aikaa. Sekä luotiin viimeisiä muistoja. Ajattelin, että on kiva nähdä ystävät ja perhe Suomessa. Mutta edes se ajatus ei saanut mielestäni sitä, kuinka kamalaa olisi jättää kaikki uudet ystävät Balille. Kauheinta siinä on se, ettei tiedä koska nähdään uudestaan, jos nähdään enää ikinä. Laskettiin päiviä siihen kun pitäisi lähteä. Onneksi meillä oli maailman ihanimmat läksiäiset, josta jäi niin hyviä muistoja. Olihan se myös loppuen lopuksi ihan kiva nähdä ihmiset Suomessakin. Mutta silti.
Muistan edelleen sen päivän kuin eilisen. Kun aamulla herättiin ja pakattiin viimeiset tavarat. Kun Maro tuli käymään yläkerrassa, muttei pystynyt katsomaan meidän pakkaamistamme koska olisi muuten alkanut itkeä. Kun käytiin kämppisten kanssa viimeisellä ehtoollisella (brunssilla) Apple Villalla. Kun Nico ei voinut tulla huoneestaan pois kun kaikki oli niin surullista. Kun ajoimme viimeistä kertaa kohti Double Sixiä ja käytiin sanomassa viimeiset heipat ja sen jälkeen luovuttamassa skootterit. Kun palasimme kämpille ja makasimme Yassun kanssa sohvalla itku silmässä ja pojat toivat meille karkkia ja suklaata helpottaakseen meidän oloa. Sitä, kun taksi saapui pihaan, kannettiin kamat sinne ja halattiin viimeisen kerran kaikkia. Itse itkin etupenkillä koko matkan lentokentälle katsellessani viimeisen kerran niitä maisemia joita olin viimeiset kuukaudet katsonut päivittäin. Ja muistan myös elävästi sen, kun kone nousi ja Bali jäi vain muistoksi mieliimme.
En edes viitsi selittää sitä fiilistä kun laskeuduttiin pilvien alapuolelle Helsingissä. Kun kaikki oli vaan niin harmaata. Ei mitään väriä missään. Ja kun ajettiin kohti Turkua kun kaikki ympärillä oli vaan mustaa. Ihan kuin kaikki värit maailmasta olisi kadonnut samalla sekunnilla. Ja oli vielä pirun kylmäkin.
Oli suoraan sanottuna ihan helvetin vaikeaa jättää Bali taakseen. Paikka, joka oli monen kuukauden ajan mun koti, paikka jossa luotiin monia uusia ystävyyssuhteita, jossa opittiin kaikki niin paljon itsestämme ja maailmasta ettei sitä oikeasti vielä edes käsitä. Edelleenkin kaipaan sinne niin paljon että sydämeen sattuu. Opin pitämään sitä paikkaa mun kotina ja niitä ihmisiä mun ystävinä ja perheenä. Kaipaan ihan niitä pieniä juttuja. Esimerkiksi Sunset Roadilla ajamista vaikka se ruuhka saikin mut aina raivostumaan. Ja Circle K:ta, auringonlaskuja, hengailua meidän keittiössä, niitä hiton torakoitakin. No en oikeesti sentään niitä. Kaikkia niitä ihmisiä, niin saksalaisia kuin paikallisiakin. Ja ihan noita suomalaisiakin vaikka niitä melko usein näänkin. Ja sitä että ihmiset oli niin onnellisia. Vaikkei niillä ole hienoa kämppää ja uusinta autoa. Ja kaikki jaksoi hymyillä ja auttaa Kauheinta on se, ettei niitä aikoja saa enää takaisin. Ei, vaikka kuinka haluaisi. Vaikka palattaisiin kaikki Balille niin se ei tuu olemaan täysin sama asia. Ei asuta samassa Villassa kaikkien samojen henkilöiden kanssa. Se tulee taas olemaan oma tarinansa. Mä oon aina ollut huono päästämään irti asioista ja aikakausista, oli sitten kyse viikonloppumatkasta tai neljän kuukauden vaihdosta. Joten voin sanoa ettei tosiaan oo helppoa nytkään.
En osaa mitenkään kuvata sitä matkaa minkä me kaikki teimme. Sitä ei myöskään kukaan pysty samalla tavalla ymmärtämään. Siksi on todella ihanaa ja tärkeää, että mulla on Yasmin, Noora ja Laura joille voin avautua kun ikävä iskee. Vaikka kerron myös muille siitä mitä olen kokenut ja mitä ajattelen (anteeksi etenkin Ida kun joudut kestämään niitä juttuja), ei kukaan voi ymmärtää niitä samalla tavalla kuin nuo kolme. Nuo kolme, jotka olivat mun kanssa siitä hetkestä kun Helsinki-Vantaalta lähdettiin, siihen hetkeen kun meitä sieltä tultiin noutamaan.
Haluankin kiittää teitä kaikkia siitä mitä koettiin yhdessä. Oli mahtavaa. Eikä ikinä, ikinä anneta toistemme unohtaa mitä kaikkea yhdessä koettiin ja opittiin.
Terima Kasih banyak.
Aku cinta kami.
Dan aku mencintai Bali.
Aku punya waktu terbaik dalam hidup saya.
